Monday, August 25, 2014

Kieroutunut suojatiekäyttäytyminen

Taas, kun olen joutunut viettämään aikaana enemmän Porissa, niin kaupungissa ajellessani on jälleen tullut useita tilanteita suojatietä lähestyessäni, että ei oikein tiedä ajaako vaiko pysähtyä, käveleekö joku eteen vai jääkö vain paikalleen seisomaan.

Tieliikennelaki määrää ajoneuvon kuljettajan antamaan esteettömän kulun jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.

Miten tämä pitäisi tulkita? Onko henkilö astumassa suojatielle, jos hän seisoo sen edessä liikkumatta? Vai vasta sitten, kun hän nostaa jalkansa astuakseen eteenpäin. Valitettavasti monet jalankulkijat eivät käytä oikeuttaan astua suojatielle, vaikka heillä olisi hyvää aikaa siihen lähestyvien autojen ollessa vielä etäällä. Tämä aiheuttaa ongelman autoilijalle. Liikenne muuttuu joustamattomaksi, jos joka kerta autokolonna joutuu pysähtymään, kun suojatien edessä vain seisoo joku.

Muistuu mieleen useita vuosia sitten sattunut tapahtuma, kun ajelin aikaisin aamulla Porista Friitalaan päin mennäkseni salille. Liikennettä ei ollut ja näin kun iäkäs naisihminen (nimitän häntä yksinkertaisuuden vuoksi tässä mummoksi. Anteeksi vaan kaikki mummot) seisoi suojatien edessä paikallaan, vaikka etäisyyttä autooni oli vielä yli 100m. Mummo katsoi niin tiukkailmeisesti lähestyvää ajoneuvoani, että päätin pysähtyä ja antaa mummolle esteetömän kulun suojatien yli. Aivan niin kuin laki vaatii. Mummon ilme muuttui tiukasta hämmentyneeksi, mutta paikaltaan hän ei hievahtanutkaan. Huidoin mummolle, että mene nyt. Mummo huitoi takaisin, että mene sinä siitä. Pattitilanne. Jos nyt lähtisin liikkeelle, niin varmaan mummokin lähtisi. Yritin vielä kerran huitomalla saada mummoa liikkeelle ja mummoon tuleekin vihdoin eloa. Hänellekin on varmaan muistunut mieleen tuo em. tieliikennelain kohta ja niinpä hän ripeästi ottaa pari askelta taaksepäin ja kääntyy katselemaan takanaan olevia puita. Minä luovutan ja jatkan matkaani eteenpäin. Taustapeilistäni näen, kuinka mummo ylittää suojatien ja katselee jälleen tiukkailmeisesti loittonevan autoni perään.

No, tuo anekdootti antaa eräänlaisen kuvan tarkoittamastani kieroutuneisuudesta suojateillä. Mitenköhän tämä käyttäytyminen saataisiin järkeväksi ja joustavaksi. Ei varmaan mitenkään. Asenteet ovat juurtuneet jo niin syvälle kansalaisiin, että tämä käyttäytymismalli on ja pysyy. Autoilijat ovat lakanneet kunnioittamasta jalankulkijoita ja jalankulkijat eivät luota autoilijoihin. Kumpi tapahtui ensin ja mistä tämä noidankehä sai alkunsa, ei varmaan kukaan osaa sanoa. Pitäisikö tuota tieliikennelain pykälää selventää, ja määrätä autoilijat pysähtymään, jos suojatien edessä seisoo jalankulkija katse ylitettävän tien suuntaan?

Itse syyllistyn samaan, kuin useimmat muutkin autoilijat. En pysähdy, jos selkeästi näen, että jalankulkija ei ole aikeissakaan ylittää suojatietä, ennenkuin kaikki autot ovat menneet ohi. Tosin teen poikkeuksen lasten kohdalla. Pysähdyn aina, jos suojatien edessä seisoo lapsi tai lapsia. Enkä jatka matkaani, ennekuin he ovat ylittäneet suojatien turvallisesti. Kaksikaistaisella tiellä on kyllä olemassa se lisävaara, että joku ajaa toisella kaistalla autosi ohi pysähtymättä juuri, kun jalankulkija tai pyöräilijä on ylittämässä suojatietä. Tästä on kokemusta yhdestä läheltä piti tilanteesta Porin poliisilaitoksen liikenneympyrässä, jota pidä erityisen vaarallisena. Poistuin liikenneympyrästä poliisilaitoksen vierestä, kun näin, että jalankulkija oli astumassa suojatielle. Pysähdyin antaakseni tietä ja jalankulkija oli jo meilkein autoni ohi, kun viereisellä kaistalla hurjasteli auto ohitseni pysähtymättä. Siinä ei hengenlähtö ollut kaukana.

Koulut ovat käynnissä ja koululaisia liikkuu kaduilla. Ollaan siis varovaisia.

Monday, August 18, 2014

Ajatuksia ihmisten välisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä

Mediassa on jonkin verran käyty keskustelua suomalaisten kyvyttömyydestä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Tässä ei tarkoiteta sosiaalisen median kautta tapahtuvaa kanssakäymistä, vaan kysymyksessä on kyvyttömyys tervehtimiseen, ystävällisyyteen ja small talk tapaiseen keskusteluun tapaamiemme ihmisten kanssa. Amerikkalaisperhe muutti pois Suomesta eikä aio muistaa maatamme lämmöllä, koska naapureista ei kukaan heitä tervehtinyt. Olen huomannut vähän samaa käyttäytymismallia omissakin naapureissanikin Porissa. Jotkut pyrkivät pitämään katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna, jottei katsekontaktia syntyisi. Voin kyllä sanoa, että tilanne on tämän osalta muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan 80-luvun ajoista, mutta silti olisi vielä paljon tekemistä.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen suuren osan aikuisiästäni saanut elää ja työskennellä ulkomailla. Yli 10v työkokemus Saksassa on kouluttanut minut keskieurooppalaisille tavoille. Samoin yli 2v kokemus erittäin brittiläisestä työkulttuurista Etelä-Afrikassa on vaikuttanut tapoihini ja kanssakäymiseeni eri ihmisten kanssa. Matkustustyöni ansiosta olen saanut tutustua myös monien muiden maiden kulttuureihin ja sosiaalisiin tapoihin. Esimerkiksi vähänkin virallisimmissa tilaisuuksissa kättelen yleensä kaikki henkilöt, mikä tulee suomalaisille joskus yllätyksenä. Vaikeampaa onkin sitten arvioida, missä kulttuureissa voi kätellä ja missä järjestyksessä henkilöt on käteltävä. Mutta tämä onkin jo sitten korkeampaa sosiaalista käyttäytymistiedettä, jonka oppii tavallisesti vain kantapään kautta. On silti hyvä tutustua kohdemaan käyttäytymiskulttuuriin jo etukäteen.

Kun käydään liiketoimintaa kansainvälisellä tasolla, on erityisen tärkeää, että myynti- ja projektinhoitohenkilöt, ja osaltaan myös työtä suorittavat henkilöt, pystyvät kommunikoimaan asiakkaan kanssa ko. tapakulttuurin vaatimalla tavalla. Tähän kuuluvat liikeneuvottelut ja liikeneuvotteluiden ulkopuolella käydyt tapaamiset. Tarkoitus ei silti ole, että samaistuassemme muiden tapoihin, menettäisimme oman identiteettimme suomalaisina. Tärkeintä on, ettemme istu neuvottelu- ja keskustelutilanteissa tuppisuina, vaan pystymme luomaan ilmapiirin, jossa kaikilla on helppo olla. Olen valitettavan usein joutunut istumaan neuvottelupöydissä, joissa näin ei ole ollut. Kiihtynyt väittelykin on monissa kulttuureissa suotavampaa kuin hiljaa oleminen tai pään nyökyttely.

Entä sitten, kun me Suomalaiset tapaamme toisiamme kaduilla, kaupoissa, harrastusten parissa tai muuten vaan. Tässä omat kokemukseni vaihtelevat suuresti. Olen ilahduttavasti saanut kokea muutoksia ihmisten sosiaalisessa käyttäytymisessä sitten omien nuoruusvuosieni. Nykyään on helpompaa ajautua keskusteluun puolituttujenkin kanssa. Itse keskustelen ihmisten kanssa mielelläni mutta kuitenkin mieluiten kasvotusten, se on rehellisempää kuin viestittely sosiaalisen median kautta. Eleet ja ilmeet antavat suoraa palautetta siitä, mitä toinen keskustelukumppani todella ajattelee. Tämä ei ole täysin mahdollista somessa tapahtuvan keskustelun puitteissa, vaikka rivien välistä voi olla aina jotain tulkitsevinaankin. Hymiöt eivät välttämättä kerro koko totuutta.

Ei ole tietenkään kohtuullista odottaa iloista ilmettä, ystävällisyyttä tai keskustelua joka kerta, kun tapaa jonkun tutun jossain. Päivät ovat kaikilla erilaisia ja aina ei vaan hymyilytä eikä tee mieli jutella. Ymmärrän tämän hyvin, sillä kas kummaa, minullakin näitä päiviä on. Sellaisina päivinä jos tapaan tuttuja, yritän olla ystävällinen (jää joskus yritykseksi) mutta kuitenkin pysytellä omassa kuoressani sellaiseen ihan oikeaan suomalaiseen tapaan.

Monday, July 7, 2014

Vatsa veks viiskymppisenä

VAROITUS:
Tässä blogikirjoituksessa esitetyt harjoitukset olen tehnyt vain itseäni varten. En suosittele niitä kenellekään sellaisenaan! Kääntykää ammattilaisten puoleen saadaksenne asianmukaisia neuvoja.

Esipuhe
Joskus 2012 julkaisin FB:ssä rehvakkaasti alkavani vatsanhaihdutusohjelman. Siihen ei varmaan kukaan uskonut, kaikkein vähiten uskoin siihen itse. Mutta olenhan minä urheillut jo nuoresta saakka. Judon lisäksi olen kokeilumielessa käynyt myös useiden muiden kamppailulajien peruskursseja ja treenannutkin niiden parissa aina jonkin aikaa. Näitä ovat karate, taek kwon do, jiu jitsu, mixed martial arts ja kick boxing. Judo on ollut minulle kuitenkin aina se kaikkein tärkein ja sen parissa olen myös joskus aktiivisesti käynyt kilpailuja, en tosin missään arvokisoissa. Salilla olen käynyt vaihtelevasti jo 18-vuotiaasta alkaen. Joten minulla on urheilutaustaa jo entuudestaan ja sen perusteella on tehty tässä esitetty harjoitteluohjelmanikin. Tämä ei missään tapauksessa sovellu sohvaperunoille, jotka jostain syystä havahtuvat siirtymään urheilullisemman elämän pariin.

Keski-ikäisen miehen vatsanahan alla oleva rasvakerros on sitkeää tavaraa. Se ei lähde pois vain hölkkäämällä tai 'normaalilla' salitreenillä. Harjoittelua huomattavasti tärkeämpää on huomion kiinnittäminen ensin ruokavalioon. Sokeri on myrkkyä, se tappaa! Ja ennenkaikkea ensin se lihottaa. Vuoden 2013 aikana jätin kaiken ylimääräisen sokerinsyönnin pois. Se ei ole ihan helppoa, sillä niin monet tuotteet sisältävät sokeria. Jopa pussiteessä saattaa olla lisättyä sokeria. Luonnontuotteissa on aina sen tuotteen sisältämää luonnollista sokeria ja sitä ei voi välttää, eikä tarvitsekaan, sillä ihminen tarvitsee myös hiilihydraatteja. Mutta nuo luonnolliset hiilihydraatit riittävät. En ole oikeastaan koskaan ollut kovin perso makealle. En ole varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen juonut limonadeja tai syönyt karkkeja. Jossain vaiheessa söin runsaasti suklaapatukoita masennukseen ja aamiaiseksi vetäisin kakunpalan jos toisenkin kahden voilla, juustolla ja leikkeleellä kuorrutetun leivän jälkeen. Tämä touhu loppui 2013. Elämäni toiseksi paras päätös tähän mennessä. Se kaikkein paras päätös saa vielä tovin odottaa. En ole jäänyt kaipaamaan sokeria ja nykyään kaikki makeutettu tuntuu lähes myrkylliselta suussani. Kakkuja ja makeutettua ruokaa syötän vain vaimolleni, joka sairautensa takia on erittäin laiha. Rasvoja syön kuten aina ennenkin. Käytän paljon rasvatonta maitoa, mutta lähes normaaliin tapaan voita, rasvaisia juustoja ja ruokia. Pyrin välttämään prosessoituja tuoteita, joita esimerkiksi margariinit ovat. En juo väkevää alkoholia, vain viiniä ja olutta ja niidenkin käytön vähentämisprosessi on käynnissä.

Ennen 'vatsanhaihdutusohjelmani' aloittamista painoin pahimmillaan 96kg (pituudella 180cm). Oikeasti havahduin tähän 'lievään' ylipainoon vasta, kun katselin kavereiden beachillä ottamiaan kuvia minusta. Olin niissä todella läskin näköinen. Peilin ääressä tunsin olevani vielä ihan ok. Peilit valehtelevat ja vatsaa vedetään sisään. Jonkun toisen huomaamatta ottama valokuva ei valehtele. Nyt kun varsinainen vatsanpoisto-ohjelma alkaa olla loppusuoralla (vielä on hieman työstämistä), painan keveimmilläni alle 85kg. Ero ei tunnu suurelta, mutta rasvaa on palanut enemmän ja lihaksia on tullut lisää. Sehän tämän ohjelman varsinainen tarkoitus onkin vatsanpoiston ohella. Olen myös lähes yhtä vahvassa kunnossa, kuin olin noin kolmikymppisenä, jolloin vielä kävin judokilpailuissa. Tuolloin kamppailupainoni oli alle 81kg. Nyt jos jatkaisin judon treenaamista, voisin mennä kohta senioritasolle jälleen kilpailemaan omaan painoluokkaani. Pitänee harkita.

Kova treeni on auttanut minua myös selviytymään vaikeassa elämäntilanteessa, siitä on tullut eräänlainen masennuslääke, joten ainakin minun kohdallani sillä on ollut kaksi positiivista vaikutusta. Lisäksi olen saanut tutustua mukaviin ihmisiin saleilla, joissa käyn. Tosin jutusteluun ei intensiivisessä harjoittelussa jää paljon aikaa. Keskittyminen ja taukojen tarkka kontrolli pitää säilyttää. Se on ohjelmassani ehdoton sääntö. Syke pitää säilyä!!!

Ohjelma:
Perusohjelmani on jaksotettu 3 viikon jaksoihin. Sen tarkoituksena tietysti rasvanpolton ohella on myös vähitellen lisätä voimaa ja lihasmassaa. Aloituspainot kannattaa valita niin, että niiden asteittainen lisääminen on mahdollista. Kun painoraja ei tule liian nopeasti vastaan, säilyy motivaatio paremmin. Ennen ohjelmaa tulisi lämmitellä ja venytellä hyvin. Ohjelmassa ei ole annettu lämmittelysettejä, mutta ne kannattaa suorittaa ennen varsinaista toistoharjoitusta. Toistojen välillä saa olla korkeintaan minuutin tauko ja eri liikkeiden välillä kahden minuutin tauko. Älä istu alas taukojen aikana vaan kävele ja laske sekunteja, se treenaa myös mielenhallintaa.

Monday, April 28, 2014

Atheistic religion

Recently I saw a documentary about Richard Dawkins and Lawrence Krauss having seminars and discussions about importance of science. While listening Mr. Kraus I couldn't help getting the feeling, that he started to sound more and more like a preacher himself. Preaching for the science. Arguments of Richard Dawkins were controlled and clear, but when the discussions got heated, he also got almost fanatic tone.

Mr Dawkins and Mr. Kraus have a mission. Mission to explain the world trough science. So they are missionaries of great knowledge that research and theoretical science has brought to us. Is this how new religion starts - religion of science. Are they creating a new God?

The Great God of Knowledge and scientists as his prophets.

I think there is at least a little similitude to religious preaching. In their heated discussions and seminars they start acting like dogmatic scholars. Maybe it is too harsh to say that, but I can't help get the feeling.

Thinking about science as a new religion is a fascinating thought. We could get all those scientific publications, books, theories and opinions collected into one great book: Bible of Great Knowledge with... infinite amount of pages and ever changing data. Temples of this new great scientific God would rise and countless different religious convictions would emerge.

Well, lets not get carried away, but I wonder if Mr. Dawkins and Mr. Krauss unwillingly could turn their well intended atheistic mission into some sort of new religion.

I am not a religious person. I do not know if there is some kind of God and I could not care less if there were. But I think that we really do not know what is the ultimate truth and whats beyond.

I think we know fuck all.

Saturday, November 23, 2013

Peruskoulun ja lukion äidinkielen ainekirjoitusarvosanani olivat poikkeuksetta aina luokan huonoimpia. Mitä edellytyksiä minulla siis voisi olla kirjoittaa julkista blogia kaikkien syynättäväksi ja arvosteltavaksi? Mitä jos entinen äidinkielen opettajani sattuisi lukemaan tämän ja ajattelisi itsekseen, että arvosanaksi tuosta nyt voisi antaa ehkä 4+ tai korkeintaan 5-. Kirjoittaako joku tänne siksi, että voisi kirjoituksellaan osoittaa oman erinomaisuutensa? En ole akateemisesti koulutettu ja arvostelukykyni on heikko, mutta lukiessani erilaisia blogikirjoituksia, tulee minulle sellainen tunne, että useat kirjoituksista eivät yllä kovin korkealle tasolle. Joten ehkäpä minäkin voin turvallisin mielin kirjoittaa tänne jotain. Pyydän kuitenkin anteeksi äidinkielellisesti heikkotasoista ilmaisua ja mahdollisia kirotusvirheitä.

Tämä on siis nyt ensimmäinen blogikirjoitukseni. Mikä minut sai tämän blogin ylipäätänsä kirjoittamaan?

Mieleeni muistuu seitsemännellä luokalla kirjoittamani äidinkielen aine, jonka tarkkaa aihetta ja sisältöä en valitettavasti enää muista, mutta se oli ainut äidinkielen aine, jonka kirjoitin yksinomaan tunnepitoisesti omista ajatuksistani. En siis yrittänyt väkipakolla kirjoittaa jotain, joka hämärästi liittyisi annettuun aiheeseen, vaan ensi kertaa tunsin, että aiheena oli jotain, mikä herätti minussa automaattisesti ajatuksia. Muistan kirjoittaneeni ajatukseni suoraan paperille sen enempää ajattelematta sisältöä kuin kielioppiakaan.

Sain tuosta aineesta elämäni parhaimman arvosanan, mitä milloinkaan olen ainekirjoituksestani saanut - 8+. Lisäksi sain (jouduin) lukemaan aineeni ääneen luokalle. Tämän kunnian saivat aina vain parhaiten menestyneet kirjoitukset.

Olen tullut siis siihen lopputulokseen, että kirjoittamisen tarve on lähdettävä tunteesta, aivan kuten laulun tekeminen. Kirjoittamisen pitää olla äkillistä tarvetta ilmaista omia aitoja ajatuksiaan. Kirjoittaminen vain kirjoittamisen vuoksi tai tarinoiden keksiminen on epäaitoa, eikä voi mielestäni herättää kenenkään mielenkiintoa. Blogeista tulee tylsiä, jos ne asettaa itselleen velvoitteeksi.

Omien tuntemuksien kirjoittaminen auttaa purkamaan jännitystiloja. Näin ainakin, jos erääseen joskus televisiosta esittyyn dokumenttiohjelmaan on uskomista. Ohjelman eräässä testissä suoritettiin koe kahdelle eri ryhmälle, joista toiselle ryhmälle ennen koetta annettiin tehtäväksi kirjoittaa omista tuntemuksistaan. Kuten arvata saattaa, tämä ryhmä selvisi kokeesta parhaiten. Uskon, että kirjoittaminen ja laulujen tekeminen auttaa myös masennustilojen ja itsesäälin lievittämiseen. Tästä aiheesta lisää ehkä tulevissa blogikirjoituksissani.

Jari