Kieroutunut suojatiekäyttäytyminen

Taas, kun olen joutunut viettämään aikaana enemmän Porissa, niin kaupungissa ajellessani on jälleen tullut useita tilanteita suojatietä lähestyessäni, että ei oikein tiedä ajaako vaiko pysähtyä, käveleekö joku eteen vai jääkö vain paikalleen seisomaan.

Tieliikennelaki määrää ajoneuvon kuljettajan antamaan esteettömän kulun jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.

Miten tämä pitäisi tulkita? Onko henkilö astumassa suojatielle, jos hän seisoo sen edessä liikkumatta? Vai vasta sitten, kun hän nostaa jalkansa astuakseen eteenpäin. Valitettavasti monet jalankulkijat eivät käytä oikeuttaan astua suojatielle, vaikka heillä olisi hyvää aikaa siihen lähestyvien autojen ollessa vielä etäällä. Tämä aiheuttaa ongelman autoilijalle. Liikenne muuttuu joustamattomaksi, jos joka kerta autokolonna joutuu pysähtymään, kun suojatien edessä vain seisoo joku.

Muistuu mieleen useita vuosia sitten sattunut tapahtuma, kun ajelin aikaisin aamulla Porista Friitalaan päin mennäkseni salille. Liikennettä ei ollut ja näin kun iäkäs naisihminen (nimitän häntä yksinkertaisuuden vuoksi tässä mummoksi. Anteeksi vaan kaikki mummot) seisoi suojatien edessä paikallaan, vaikka etäisyyttä autooni oli vielä yli 100m. Mummo katsoi niin tiukkailmeisesti lähestyvää ajoneuvoani, että päätin pysähtyä ja antaa mummolle esteetömän kulun suojatien yli. Aivan niin kuin laki vaatii. Mummon ilme muuttui tiukasta hämmentyneeksi, mutta paikaltaan hän ei hievahtanutkaan. Huidoin mummolle, että mene nyt. Mummo huitoi takaisin, että mene sinä siitä. Pattitilanne. Jos nyt lähtisin liikkeelle, niin varmaan mummokin lähtisi. Yritin vielä kerran huitomalla saada mummoa liikkeelle ja mummoon tuleekin vihdoin eloa. Hänellekin on varmaan muistunut mieleen tuo em. tieliikennelain kohta ja niinpä hän ripeästi ottaa pari askelta taaksepäin ja kääntyy katselemaan takanaan olevia puita. Minä luovutan ja jatkan matkaani eteenpäin. Taustapeilistäni näen, kuinka mummo ylittää suojatien ja katselee jälleen tiukkailmeisesti loittonevan autoni perään.

No, tuo anekdootti antaa eräänlaisen kuvan tarkoittamastani kieroutuneisuudesta suojateillä. Mitenköhän tämä käyttäytyminen saataisiin järkeväksi ja joustavaksi. Ei varmaan mitenkään. Asenteet ovat juurtuneet jo niin syvälle kansalaisiin, että tämä käyttäytymismalli on ja pysyy. Autoilijat ovat lakanneet kunnioittamasta jalankulkijoita ja jalankulkijat eivät luota autoilijoihin. Kumpi tapahtui ensin ja mistä tämä noidankehä sai alkunsa, ei varmaan kukaan osaa sanoa. Pitäisikö tuota tieliikennelain pykälää selventää, ja määrätä autoilijat pysähtymään, jos suojatien edessä seisoo jalankulkija katse ylitettävän tien suuntaan?

Itse syyllistyn samaan, kuin useimmat muutkin autoilijat. En pysähdy, jos selkeästi näen, että jalankulkija ei ole aikeissakaan ylittää suojatietä, ennenkuin kaikki autot ovat menneet ohi. Tosin teen poikkeuksen lasten kohdalla. Pysähdyn aina, jos suojatien edessä seisoo lapsi tai lapsia. Enkä jatka matkaani, ennekuin he ovat ylittäneet suojatien turvallisesti. Kaksikaistaisella tiellä on kyllä olemassa se lisävaara, että joku ajaa toisella kaistalla autosi ohi pysähtymättä juuri, kun jalankulkija tai pyöräilijä on ylittämässä suojatietä. Tästä on kokemusta yhdestä läheltä piti tilanteesta Porin poliisilaitoksen liikenneympyrässä, jota pidä erityisen vaarallisena. Poistuin liikenneympyrästä poliisilaitoksen vierestä, kun näin, että jalankulkija oli astumassa suojatielle. Pysähdyin antaakseni tietä ja jalankulkija oli jo meilkein autoni ohi, kun viereisellä kaistalla hurjasteli auto ohitseni pysähtymättä. Siinä ei hengenlähtö ollut kaukana.

Koulut ovat käynnissä ja koululaisia liikkuu kaduilla. Ollaan siis varovaisia.

Ajatuksia ihmisten välisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä

Mediassa on jonkin verran käyty keskustelua suomalaisten kyvyttömyydestä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Tässä ei tarkoiteta sosiaalisen median kautta tapahtuvaa kanssakäymistä, vaan kysymyksessä on kyvyttömyys tervehtimiseen, ystävällisyyteen ja small talk tapaiseen keskusteluun tapaamiemme ihmisten kanssa. Amerikkalaisperhe muutti pois Suomesta eikä aio muistaa maatamme lämmöllä, koska naapureista ei kukaan heitä tervehtinyt. Olen huomannut vähän samaa käyttäytymismallia omissakin naapureissanikin Porissa. Jotkut pyrkivät pitämään katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna, jottei katsekontaktia syntyisi. Voin kyllä sanoa, että tilanne on tämän osalta muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan 80-luvun ajoista, mutta silti olisi vielä paljon tekemistä.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen suuren osan aikuisiästäni saanut elää ja työskennellä ulkomailla. Yli 10v työkokemus Saksassa on kouluttanut minut keskieurooppalaisille tavoille. Samoin yli 2v kokemus erittäin brittiläisestä työkulttuurista Etelä-Afrikassa on vaikuttanut tapoihini ja kanssakäymiseeni eri ihmisten kanssa. Matkustustyöni ansiosta olen saanut tutustua myös monien muiden maiden kulttuureihin ja sosiaalisiin tapoihin. Esimerkiksi vähänkin virallisimmissa tilaisuuksissa kättelen yleensä kaikki henkilöt, mikä tulee suomalaisille joskus yllätyksenä. Vaikeampaa onkin sitten arvioida, missä kulttuureissa voi kätellä ja missä järjestyksessä henkilöt on käteltävä. Mutta tämä onkin jo sitten korkeampaa sosiaalista käyttäytymistiedettä, jonka oppii tavallisesti vain kantapään kautta. On silti hyvä tutustua kohdemaan käyttäytymiskulttuuriin jo etukäteen.

Kun käydään liiketoimintaa kansainvälisellä tasolla, on erityisen tärkeää, että myynti- ja projektinhoitohenkilöt, ja osaltaan myös työtä suorittavat henkilöt, pystyvät kommunikoimaan asiakkaan kanssa ko. tapakulttuurin vaatimalla tavalla. Tähän kuuluvat liikeneuvottelut ja liikeneuvotteluiden ulkopuolella käydyt tapaamiset. Tarkoitus ei silti ole, että samaistuassemme muiden tapoihin, menettäisimme oman identiteettimme suomalaisina. Tärkeintä on, ettemme istu neuvottelu- ja keskustelutilanteissa tuppisuina, vaan pystymme luomaan ilmapiirin, jossa kaikilla on helppo olla. Olen valitettavan usein joutunut istumaan neuvottelupöydissä, joissa näin ei ole ollut. Kiihtynyt väittelykin on monissa kulttuureissa suotavampaa kuin hiljaa oleminen tai pään nyökyttely.

Entä sitten, kun me Suomalaiset tapaamme toisiamme kaduilla, kaupoissa, harrastusten parissa tai muuten vaan. Tässä omat kokemukseni vaihtelevat suuresti. Olen ilahduttavasti saanut kokea muutoksia ihmisten sosiaalisessa käyttäytymisessä sitten omien nuoruusvuosieni. Nykyään on helpompaa ajautua keskusteluun puolituttujenkin kanssa. Itse keskustelen ihmisten kanssa mielelläni mutta kuitenkin mieluiten kasvotusten, se on rehellisempää kuin viestittely sosiaalisen median kautta. Eleet ja ilmeet antavat suoraa palautetta siitä, mitä toinen keskustelukumppani todella ajattelee. Tämä ei ole täysin mahdollista somessa tapahtuvan keskustelun puitteissa, vaikka rivien välistä voi olla aina jotain tulkitsevinaankin. Hymiöt eivät välttämättä kerro koko totuutta.

Ei ole tietenkään kohtuullista odottaa iloista ilmettä, ystävällisyyttä tai keskustelua joka kerta, kun tapaa jonkun tutun jossain. Päivät ovat kaikilla erilaisia ja aina ei vaan hymyilytä eikä tee mieli jutella. Ymmärrän tämän hyvin, sillä kas kummaa, minullakin näitä päiviä on. Sellaisina päivinä jos tapaan tuttuja, yritän olla ystävällinen (jää joskus yritykseksi) mutta kuitenkin pysytellä omassa kuoressani sellaiseen ihan oikeaan suomalaiseen tapaan.